Yksi talven kohokohtia on öinen kuutamohiihto.
Täysikuun aika on paras, mutta jo heti puolenkuun jälkeen valo riittää metsässä kulkemiseen. Sen sijaan jo muutama päivä täydenkuun jälkeen illat pimenevät ja kuu on vain matalalla metsän yllä riippuva keltainen lätyskä, joka ei valaise enää juuri ollenkaan.
Kuutamoiltana varataan lämmintä päälle ja miksei termospulloonkin. Kaiken varalta on hyvä ottaa mukaan myös otsalamppu. Kuun mennessä pilveen sen apu voi olla tarpeen.
Suksiksi sopivat parhaiten hiukan tavallista pitemmät ja leveämmät metsä- tai tunturisukset.
Suksiksi sopivat parhaiten hiukan tavallista pitemmät ja leveämmät metsä- tai tunturisukset.
Huolletuilla ja höylätyillä väylillä – luonnollisesti valaistuksen ulottumattomissa – pärjää myös tavanomaisilla latusuksilla. Rohkeasti hiihdetään ulos katuvalojen loisteesta. Kovin kauas ei tarvitse mennä. Heti kun keinovalojen loisto ja vilkutus katoaa, eteen aukenee aivan uusi maailma. Ihmeen nopeasti silmät tottuvat kuutamon kuulakkaaseen, himmeään valoon.
Kuinka kaunis ja salaperäinen metsä nyt onkaan. Lumen peittämät puut, kivet, kannot ja koko luonto on vapautunut ääriviivojen rajallisuudesta. Tummat varjot leikkaavat hangen valkoisuutta, metsän muodot ja pinnat sulavat yhteen, erkanevat ja syntyvät uudelleen. Jopa tuttu, päivällä niin arkinen maisema saa uuden satumaisen hohteen.
Hiihtäjä etenee hiljalleen pehmeässä lumessa. Aistit valpastuvat, aika menettää merkityksensä – metsä liikkuu lähemmäs, astuu vierelle ja antaa kulkijalle käsipäivää.
Jokaisen suomalaisen olisi päästävä ainakin kerran elämässään hiihtämään yksin kuutamoiseen metsään.
Kuu-ukko
Seppo Saraspää
